Blogin aiheena on pääsääntöisesti TV-sarjat, ja siinä sivussa ehkä käsitellään leffaa sieltä ja toista täältä. Viimeiset postaukset ovat olleet hieman jotain muuta, ja pysytään vielä hetken aikaa pois ruudun ääreltä.
Useammasta kirjoituksesta on ehkä jo voinut jokseenkin päätellä, että kaapin ovet on omalta osaltani melkoisen avoimet. Tähän liittyy monia eri asioita, mutta pääsääntöisesti oon kokenut melko luotevaksi jo ihmissuhteiden - oli kyseessä työkaveri, tutuntuttu tms - alkuvaiheessa kertoa jossain asiayhteydessä asian laidan. Myönnän kylläkin sen, että asia yleensä mainitaan niin päin, että en ole hetero, sen sijaan että olen lesbo / homo, mutta asia tulee kuitenkin ymmärretyksi
Jo niin kauan kuin muistan, oon tiedostanut sen että ehkä oma kiinnostuksen kohde ei olekaan vastakkaista sukupuolta, vaan ihastukset ovat aina olleet tyttöjä. Jo tarhasta tai ala-asteajoilta asti. Koulussa olin melko poikamainen ja olen sitä edelleenkin, mutta muutaman vuoden kestänyt koulukiusaaminen ei kulminoitunut omasta mielestä tähän, vaan muutamiin muihin seikkoihin.
Joka tapauksessa en omaa lesboutta myöntänyt ainakaan kavereille ennen kuin lukion viimeisenä vuonna, eli 2004. Siitä lähtien homouden myöntäminen edellä mainituissa asiahteyksissä on ollut melkoisen luontevaa, ja oonkin saanut elellä onnellisesti sateenkaarenvärisessä kuplassa, tietäen että ympärillä olevat ihmiset ovat suvaitsevaisia, tai jos eivät suvaitsevaisia, eivät anna asian häiritä niissä olosuhteissa, joissa tekemisissä olo on välttämätöntä.
Kuitenkin kuluneen vuoden aikana kupla on alkanut ensin kutistua ja lopulta saada säröjä. Isoimman kolauksen aluksi sai aikaan viime kesän Helsinki Prideen tehty pippurisumutehyökkäys. Kyseisen pilven läpi kulkeminen sai aikaan fyysisen epämiellyttävän tunteen lisäksi henkisen raivon ja osaltaan myös pahonvoinnin; miten joku oikeasti jaksaa?
Siihen asti Pride-kulkueet ovat saaneet kulkea melkoisen rauhassa, mitä nyt muutamia mielenosoittajia naurettavien kylttiensä kanssa on kulkueen matkaa ollut koettelemassa. Nämä on pystynyt sivuuttamaan hyvin helposti ajattelemalla, että kylttienheiluttelijoita on kourallinen, kun taas kulkueen osanottajamäärä on moninkertaistunut ensimmäisestä kulkueesta, johon itse osallistuin tuolloin 2004.
Pippurihyökkäyksen jälkipyykki taitaa edelleen olla käynnissä kymmenien rikosilmoituksien ansiosta, ja toivottavasti tekijät saavat rangaistuksen. Muutamia viikkoja tämän jälkeen Helsingin Setan ikkunat rikottiin. Näiden idioottimaisuuksien tekijät eivät käsittääkseni ole sitoutuneet mihinkään uskontokuntaan, vaan ovat jotain parkoja, joilla ei ole ymmärrystä ympäröivästä maailmasta.
Sen sijaan Ylen Homoilta sai aikaan ev.lut.-kirkkoon kuuluvien ja kuulumattomien jäsenet varpailleen. Päivi Räsäsen kommentit nostettiin eniten esille, mutta niissähän ei nyt varsinaisesti mitään uutta ollut. Sen sijaan muutamana muun huomattavasti tympeämmät ja vastenmielisemmät kommentit sivuutettiin, mutta homous joka tapauksessa nousi jälleen framille. Jossain vaiheessa tuli vain toivottua, että josko tämäkin kohu nyt pikkuhiljaa laantuisi, jotta saisi taas olla rauhassa, sillä keskustelu ei juurikaan tuntunut enää etenevän mihinkään. Siltikin päällimmäiseksi fiilikseksi jäi surullisuus siitä, että joillekin ihmisille Jumalaan vedoten on tärkeämpää se, mitä ihmiset tekevät makuuhuoneessaan, kenen kanssa he menevät naimisiin tai menevätkö ollenkaan ja vieläpä että missä, eikä suinkaan Raamatun ja Jeesuksen varmasti tärkeämmät opit ja asiat.
Viimeisimpänä on Nuotan Äläl alistu -kampanja, joka on SLEY:n, SEKL:n OPKO:n, Suomen Luther-säätiön, SRO Nuorisotyön ja Patmos Lähetyssäätiön käynnistämä kampanja olla alistumatta homoseksuaalisuuteen.
Ihan nyt kysyn vaan että WTF?! Tämä kampanja kertoo, että nuori voi valita (paino sanalle valita) oman seksuaalisuutensa ja olla altistumatta ja alistumatta median , ryhmäpaineen ja yhteiskunnan homomyönteisyydelle ja täten homoudelle. Että voit sitten ihan itse valita, mistä tykkäät. Valinnanvapauden painottaminen on ok, mutta minnekäs se valinnanvapaus sitten katosikaan, jos / kun teini-ikäinen ei koekaan, että heterous on omaan identiteettiin kuuluva asia.
Jos seksuaalisuus olisi vapaavalintaista, niin miksi ihmeessä tietentahtoen haluaisin ajaa itseni yhteiskunnallisesti siihen asemaan, missä itseäni voidaan lain, valtion (kirkko), valtionkirkosta erottautuneiden ja siihen kuulumattomien, mutta saman "Jumalan sanaa" julistavien toimesta sortaa, olla antamatta samoja oikeuksia, kokea mahdollisesti oman turvallisuuden uhatuksi ja esimerkiksi joutua valitsemaan matkakohteeni sillä perusteella, että missä en saa selkääni siitä hyvästä, että lomailen tyttöystäväni kanssa.
Olosuhteista riippuen homous ei nimittäin ole iloista rallattelua ja sateenkaarilippujen heiluttelua. Ympäröivät olosuhteet, tavat ja ihmiset voivat tehdä siitä helvetin, joka pahimmassa tapauksessa voi ajaa itsemurhaan. Jos seksuaalisiuuden voisi ennen kaikkea valita, miksi joku ottaisi "riskin"?
Tällä en tarkoita sitä, että oma elo olisi niin tuskaista, että tällä hetkellä kokisin tarvetta valita toisin. Omaksi onneksi olosuhteet ovat olleet suopeat, eikä merkittäviä vastoinkäymisiä lesbouden takia ole sattunut omalle kohdalle. Haluan vain pointata sen tosiasian, että aika harvassa ovat ne ihmiset, jotka haluavat kuulua tällaisessa asiassa vähemmistöön, jos pahimmat skenaariot kävisivät toteen.
Uskon toki myös ympäristön merkitykseen asiassa; suvaitsevainen ilmapiiri näkynee siinä, mitä usklataa tehdä ja sanoa ilman, että on pelkoa tulla hylätyksi esimerkiksi perheen taholta. En usko eheytymiseen, mutta uskon siihen että voi myöhäisessä vaiheessa havaita että asiat ovat muuttuneet. Jos joku ihminen (vapaaehtoisesti) tulee uskoon, ja tämän myötä kokee että oma homous on poissa, go for it. Jos se tekee onnelliseksi, mikä sitä on kieltäminen.
Ylen Homoillan huumassa alkoi valtava kirkostaeroamisbuumi. Itse liityin edellisenä kesänä takaisin kirkkoon, sillä itselleni suotiin ilo olla ystävän lapsen kummi, mikä tässä tilanteessa edellytti kirkkoon liittymistä. Homoillan myötä en kuitenkaan eronnut kirkosta, koska en tiedä, onko se välttämättä paras tapa osoittaa mieltään tässä asiassa. Sinällään viime syksyiset kirkollisvaalit osuivat jännään saumaan, että äänestyslistat eivät ehtineet uusiutua, ja näin ollen jo eronneillakin oli ainakin teoriassa mahdollisuus äänestää vielä seurakuntavaaleissa. Monikohan tätä testasi?
Vieläkään en ole varma, haluanko erota kirkosta. Teinivuosina osallistuin melkoisen moneen rippikouluun isosen roolissa, mutta varsinaista uskoa ei ollut, eikä sitä ole vieläkään. Tiedän että kirkossa työskentelee ja kirkkoon kuuluu paljon ihmisiä, jotka eivät katso että Jeesuksen, Jumalan ja Raamatun tärkein sanoma on ollut uhota, kuinka homot joutuvat helvettiin. Tällä hetkellä kuitenkin mietin hyvin vakavasti sitä, että mikäli omaan perheeseen joskus lapsia siunaantuu, onko rippikoulu sellainen paikka, mihin lasta haluan lähettää.
Varsinkin viimeisen vuoden aikana ilmapiiri tuntuu kiristyneen homouden puolustajien ja sitä vastustavien välillä, eikä asiaa yhtään auta melkoisen todellinen uhka siitä, että PerSuista olisi tulossa hallituspuolue. Kauhulla odotan tulevia vaaleja ja sen lopputulosta. Luotan siihen että ystäväpiiriin kuuluu lähes yksinomaan sellaisia ihmisiä, jotka kamppailevat sitä vastaan. Onko se kaikki riittävästi, se jää nähtäväksi.
Lisäksi on mainittava että Älä alistu -kampanja on tämän päivän aikana poistettu Facebookista, mutta vastaavasti on poistettu myös event En alistu homofobialle. Tasa-arvoahan se kai tämäkin.
Mikäli joku tämän jaksoi lukea loppuun, toivon tämän kirjoituksen myötä, että mikäli joku tätä aikoo kommentoida, että pysyttäisiin hyvän maun rajoissa ja kunnioitetaan toisiamme, oli näkökanta mikä hyvänsä.
